Maaninkavaara (2009) on kirjailija Miika Nousiaisen toinen romaani, jossa Huttusen perhe joutuu käsittelemään perheen pojan katoamisen aiheuttamia tunteita. Tarinaa kerrotaan Martti-isän ja teinitytär Heidin näkökulmista. Martin elämältä putoaa pohja, kun hänellä ei ole enää poikaa valmennettavana Suomen kirkkaimpien juoksutähtien joukkoon. Heidi päättää kannatella isäänsä surun keskellä lupautumalla tämän juoksuvalmennettavaksi. Alkaa armoton rääkki, jolle edes perheen äiti ei osaa vetää rajoja.
Juoksuteema loi kirjalle luonteenomaisen kehyksen, mutta välillä se tuntui minusta puuduttavalta. Toisaalta se kertoi Martti-isän pakkomielteisestä tavasta takertua yhä tiiviimmin johonkin itselle tuttuun ja turvalliseen pojan katoamisen myötä. Olen aiemmin lukenut Nousiaiselta teokset Vadelmavenepakolainen (2007) ja Pintaremontti (2020). Lukijana koin, että Vadelmavenepakolaiseen verrattuna Maaninkavaara ei saanut ylleen samanlaisia hykerryttäviä absurdiuden kerroksia. Lisäksi Pintaremontin ansiona koin hienovaraisemmat henkilöhahmojen suhteiden kuvaukset kuin Maaninkavaarassa.
Uskon Maaninkavaaran puhuttelevan lukijoita, jotka haluavat lukea kuvauksen perheenjäsenten roolien vääristymisestä muutoksen keskellä. Kirjassa perhedynamiikka vääristyy, kun lapsi joutuu ottamaan vastuun vanhempansa tukemisesta ja hyvinvoinnista. Mielestäni tämän nurinkurisen asetelman kuvaus kuului kirjan vahvuuksiin. Ennen kaikkea kirja kertoi mielestäni eri tavoista käsitellä surua, missä tehokeinona hyödynnettiin huumoria.